Äidinrakkaus, mitä se on?

Anonyymi kirjoitti...
    Miltä äidinrakkaus tuntuu? :D ja siis, millasta on olla äiti?
    14. joulukuuta 2011 23.13
    

    Mä sain tällaisen kommentin tuossa toissapäivänä ja ensin ajattelin vaan kirjottaa ylipitkän vastauskommentin mutta tulin sitten ajatelleeksi et ainakin mun mielestä tää ois ihana postausaihe! Kiitos todella paljon kommentin lähettäjälle ideasta, koska mä oon kaivannu hirveesti jotain aihetta mihin saisin kunnolla paneutua ja miettiä ja kirjottaa sydämeni kyllyydestä. Tällaset syvällisemmät jutut on niin mukavaa vaihtelua tavallisten kuulumispostausten lisäksi ja hyvää ajanvietettä Tirriskän päikkäreiden ajaksi. Mut jos vaikka menisin ihan asiaan (ja vähän sen vierestä)!

 Miltä äidinrakkaus tuntuu? Mulle henkilökohtasesti se on voimakkain tunne mitä oon koskaan mun elämässä kokenu. Se on niin absoluuttista, ehdotonta rakkautta jota mikään muu ei voi korvata. Sillä samalla punasella sekunnilla kun Tiara nostettiin synnytyssalissa mun rinnalle mä rakastin sitä enemmän kun mitään muuta koskaan ennen. Ja kyllä mä toki rakastin sitä jo silloin kun se oli pieni masuvauva ja halusin pitää parhaani mukaan huolta että neidillä on masussa kaikki hyvin, mutta onhan se ihan eri asia pitää vauvaa sylissä, käsin kosketeltavana kun tuntea epämääräistä vellontaa navan alla.
                       Ja en nyt tarkoita sitä etteikö sekin olisi tuntunut ihanalta kun vauva liikkui masussa, päinvastoin: vauvan liikkeet oli se ainoa varmistus mulle siitä että kaikki on hyvin ja niden liikkeiden kautta mä kovasti yritin jo muodostaa käsitystä siitä kuka mun masussa oikein hengailee. Niinä päivinä kun Tiara liikuskeli paljon niin leikittelin ajatuksella että masussa asustelee touhukas tuleva naisten jalkapallon mm-mestari, hiljaisempina päivinä taas mietin asustaako masussa hiljainen pohediskelija, ehkä kirjailija tai tuleva huipputaiteilija. Varmasti nää pohdinnat on monelle muullekin äidille tuttuja ja ne auttaa luomaan vahvaa sidettä tulevaan pieneen jo raskausaikana. Ja vaikka arvaukset menisivät ihan mönkään niin sillä ei ole mitään merkitystä, silti ne konkretisoi  ajatusta tulevasta vauvasta ainakin mulle paljon paremmin kun vaikkapa tuttipullojen ostaminen.

En koskaan uskonu että voisin rakastaa näin paljon, mä en tiedä mistä tää rakkaus tulee mutta sitä on pelottavan suuri, oikeastaan rajaton määrä. Jokaikinen päivä mä rakastan Tiaraa miljoona kertaa enemmän, jokainen pieni hymy ja naurahdus, itku, tuhina, ähinä ja märkä kuolapusu jonka tolta neidiltä saan lisää sitä rakkautta. Iso korvasta korvaan -hymy, mikä voisi olla sen parempaa kun tietää että oma lapsi on iloinen ja onnellinen. Itku, ja se kun itkun saa loppumaan. Lapsen itku on ehkä se hetki jolloin tunnen äidinrakkauden suurimpana, sillä hetkellä kun kuulen että Tiara itkee ja sillä on paha olla mä unohdan kaiken muun mitä maailmassa tapahtuu, ainoa asia mikä mulle sillä hetkellä merkitsee on se että haluan saada Tiaralle hyvän olon takaisin. Tuhina, se ihana ääni joka neidistä lähtee kun se nukkuu tyytyväisenä x-asennossa omassa sängyssään. Siitä mä tiedän että kaikki on hyvin ja uskallan ehkä ummistaa itsekin silmät yön ajaksi. Ähinä, se on se mistä kuulen kuinka kovasti Tiara yrittää jotain, ähinää olen kuullut kun neiti opetteli kannattelemaan päätä itse, kun norsu alkoi kiinnostaa ekaa kertaa ja sitä piti yrittää heilutella, kun neiti ekaa kertaa löysi nyrkin ja yritti saada sitä suuhunsa. Ähinä on uuden oppimista ja on ihan mielettömän ihanaa nähdä kuinka paljon lapsi nauttii uuden oivaltamisesta. Ja ne märät kuolapusut, eihän ne oikeita pusuja oo vielä mutta onhan se kiva ajatella niin! Ja jos toi neiti tohon tahtiin pussailee ja ähisee nii eiköhän se pian osaa jo antaa ihan oikean, tarkoituksellisen pusunkin.

                              Äidinrakkaus on pelottavaa. Koskaan ennen en ole pelännyt menettämistä näin paljon. Jo raskausaikana mä jokaikinen päivä pelkäsin mun pienen puolesta ja tökin sitä jotta saisin sen liikkumaan tietääkseni että sillä on kaikki kunnossa. Parin tunnin liikkumattomuus sai hormonien kourissa kärvistelevän meikäläisen itkemään hysteeristä itkua ja pelkäämään että vauva ei liiku enää ikinä. Mä ajattelin etten enää ikinä halua tulla raskaaksi koska pelkäsin sitä pelkoa niin paljon. Mua pelotti välillä niin paljon etten voinu tehdä mitään, olin  tosi ahdistunut. Synnytyksessä mä sain voimaa siitä kun ajattelin että mun pelko vähenee heti kun nään vauvan. Musta tuntuu että sen ajatuksen voimalla mä jaksoin ponnistaa ja se auttoi synnytystä edistymään. Ahdistus helpotti kun kuulin Tiaran ensimmäisen kiljaisun ja sain tuntea kun se painautui mun rintaa vasten.

                             Jo heti synnytyksen jälkeen sain tutustua uuteen pelkoon: "Hengittääkö se? Onhan sillä kaikki hyvin?" Kun nuo vauvat on niin järkyttävän pieniä ja hauraita. Meidän 46-senttinen tirriäinen joka makasi liikkumattomana ja hiljaisena nukkuen sängyssä. Ei se tökkiminen synnytykseen loppunut koska sen jälkeen alkoi pelko kätkytkuolemasta. Mä en vaan kestä epätietosuutta ja mun on ihan oikeasti pakko aina käydä katsomassa että neiti hengittää. Alkuun yöt oli kamalia koska en ois halunnu nukkua ettei vaan mitään pahaa tapahdu sillä aikaa kun mä nukun enkä huomaa.
                             Sitten pelko helpotti hetkeksi, ajattelin että vauva vahvistuu päivä päivältä enemmän. "Kato nyt kuin iso tyttö se jo on, osaa hymyillä ja kääntyä selälleen. Ei sille mitään käy". Mutta sain kokea pelon tunteen ihan hirveän voimakkaana taas pari viikkoa sitten kun luin Vauva-lehdestä kahdesta aiemmin täysin terveen lapsensa menettäneestä isästä (lapset olivat alle vuoden ikäisiä, mutta reilusti Tiaraa vanhempia). Salkkareissa tapahtunut Alexanderin kuolema ei ollenkaan helpottanut mun tuskaa, niin naurettavalta kun se kuulostaakin että suomalainen saippuasarja voi vaikuttaa muhun niin paljon että itken parin viikon ajan päivittäin.

                            Heräsin taas siihen todellisuuteen että vajaa 3kk vanha vauva ei ole kovin voimakas vaan yhä edelleen haavoittuvainen ja hauras ja mä en todellakaan voi lakata pelkäämästä. Se mikä pelottaa eniten on oma voimattomuus tämän asian suhteen, mä en vaan kertakaikkiaan voi tehdä mitään muuta kun luottaa siihen että kaikki menee hyvin. Pelko oman lapsensa menettämisestä on aivan hirveää, suorastaan halvaannuttavaa. Välillä tuntuu että pelkästään tän pelon takia mä en tiedä miten selviän tästä vauvavuodesta. Uskon että se mitä mun äidille on tapahtunut on suurin tekijä siihen että mä pelkään niin paljon. Meille on tapahtunut niin paljon pahoja asioita etten voi uskoa että yhtäkkiä kaikki vaan menis hyvin. Ansaitsenko mä muka oikeasti kaiken tän onnellisuuden mitä meillä on? Siihen on pakko vaan yrittää uskoa että kyllä mä ansaitsen, koska muuten en selviä. Ja samalla mä oon päättäny elää jokaikisen päivän täysillä, nauttien ja rakastaen, rakkautta vastaanottaen ja iloisena siitä kuinka ihanaa meillä on.

  Vaikka tuossa aiemmin kerroin että ajattelin etten kykene pelon takia enää koskaan olemaan raskaana niin kyllä mä aion kyetä. Senkin uhalla että Otto joutuu todennäköisesti kestämään raskausaikana kamalia pelonsekaisia hormonimyrskyjä hysteeriseltä avovaimoltaan. Mä tiedän että mussa on niin paljon rakkautta että mä haluun jakaa sitä useammalle kun vain yhdelle pienelle, sitten tulevaisuudessa. Raskausaikana pohdin sitäkin että riittääkö rakkaus joskus useammallekin lapselle, vai onko musta vaan yhden vauvan äidiksi. Tässä vanhemmuuten tutustuessani mä oon todennut että mulla riittää kyllä rakkautta vaikka sadalle lapselle jos keho vaan kestää. Ja ei, ei me aiota hankkia 17:ta lasta, mutta on huojentavaa huomata että monen lapsen äidiksi tuleminen ole ainakaan siitä kiinni etteikö rakkautta riittäisi kaikille.
                              Millasta on olla äiti? Se on palkitsevaa, ihanaa, rakkauden ja ilontäyteistä. Toisinaan äitiys on myös rankkaa, mutta ei kovin usein. Ehkä enemmänkin väsyttävää kuin rankkaa, koska ei musta ole rankkaa käyttää joskus kahta tuntia mun illasta Tiaran nukuttamiseen jos se ei meinaa nukahtaa, se on vaan vähän väsyttävää. Rankkaa olis jos meillä oikeasti olis asiat huonosti. Ennen mä valitin usein kaikesta; oli huono sää, kamala nälkä, huono aamu, metro myöhässä jne. Nykyisin mä huomaan lähinnä hehkuttavani asioita. Äitiys tekee mut positiiviseksi ja vahvemmaksi ihmiseksi. Mä huomaan kasvavani henkisesti jokapäivä mun lapsen rinnalla.



Mä nautin suunnattomasti siitä kun me aamuisin puetaan Tiaran kanssa ja se naureskelee iloisen vastaheränneenä. On kiva pöristä sen masuun ja antaa pusu pienelle otsalle ja kuulla se ihana kikatus minkä pusu saa aikaan. Musta on ihanaa syöttää Tiaraa, se on niin mahtava tunne kun huomaa kuinka täydellisen keskittynyt lapsi voi olla. Syöttöhetkellä neiti ei huomaa mitään muuta kun maitopullon ja mun silmät joita se kiinteästi tuijottaa. Musta on ihanaa makoilla lattialla Tiaran kanssa ja kannustaa sitä heiluttelemaan leluja leikkimatolla. On myös huvittavaa huomata kuinka ääliöltä kuulostan kun hehkutan Tiaralle kuinka ihana tyttö se on ja kuinka hienosti se juuri kääntyi selälleen. Mutta aivan sama miltä mun puhe mun omaan korvaan kuulostaa, kun huomaan että se on juuri sitä mitä Tirriskä juuri sillä hetkellä kaipaakin ja lepertelyn jälkeen loistaa iloisuutta.
                                 Vanhemman ylpeys on mieletön tunne. Oon mä ollut Mörköstäkin super ylpeä kun se oppi antamaan tassua, mut ei se silti mitenkään oo verrattavissa siihen kuinka suurta ylpeyttä mä tunnen ku Tiara tekee jotain uutta. Neuvolassa hykertelen tyytyväisenä kun neuvolatäti kehuu mun lasta. Jokainen positiivinen kommentti Tiaran suurista silmistä saa mut tuntemaan suurta mielihyvää. Jokainen kehu ja jokainen asia mitä mun lapsesta sanotaan tai mitä se oppii tekee mut ihan hirveän paljon ylpeämmäksi ja iloisemmaksi kuin mitä oon koskaan ollut itsestäni. Ja mulla ei oo mitenkään huono itsetunto, päinvastoin, että siitä ei oo kysymys. Voi kuulostaa hullulta että oon ylpeempi Tiaran hymystä kun siitä että sain haluamani opiskelupaikan joskus mutta niin se vaan menee ainakin mulla. Kaikkein ylpein oon kyllä itsessäni siitä että toteutin mun suurimman unelman ja nyt oon maailman ihanimman pienen äiti.

Kaikesta pelosta huolimatta äidinrakkaus on mahtavin tunne tässä universumissa. Mä koen äitiyden ennen kaikkea positiivisena ja ihanana asiana. Meillä on aurinkoinen, fiksu ja rakas pieni tytär jonka kanssa elämä on monin verroin rikkaampaa kun koskaan ennen. Mä oon päättäny että kaikki sujuu hyvin niinku tähänkin asti ja yritän olla pelkäämättä niin paljoa. Tällaisena mä koen äidinrakkauden, tää on mun näkökulma tähän asiaan. Mitä te muut äidit ootte mieltä? Ja te joilla ei ole lapsia, onnistuinko teidän mielestä kuvailemaan äidinrakkautta ja äitinä oloa ymmärrettävästi?