Rakas masu

Se on pallo. Pyöreä, pinkeä ja ihana. Viikkoja on tänään kasassa jo 22+1 ja vihdoin voin vähän hengähtää ja hellittää sitä hurjaa pelkoa joka mulla on koko tämän ajan ollut. Voidaanko meitä  todella siunata niin suurella onnella että saataisiin kaksi tervettä lasta? Tämä kysymys on varjostanut mun ajatuksia ja koko raskausaikaa ihan alusta asti. Perus suomalaista pessimistisyyttä vaiko silkkaa realismia, en tiedä mutta jokatapauksessa mä en ole uskaltanut nauttia ja olla onnellinen täysillä. Tiaraa odottaessa olo oli niin varma, vaikka toki välillä pelottikin, mutta oli mulla silti kova luotto siihen että kaikki sujuu ihan ongelmitta. Ensikertalaisena en montaakaan asiaa edes osannut vielä pelätä ja niin vain alusta asti olin varma että kyllä meille vauva tulee. 

             Tällä kertaa en edes uskonut koko raskautta kunnolla todeksi ennen kuin näin terveen tyypin np-ultrassa vaikka sitäkin ennen oltiin jo varhaisultralla varmistettu raskaus. Rakenneultra ja edelleen terveeksi todetun vauvan näkeminen helpottivat pelkoa ehkä vähän, mutta toisaalta se miten paljon todentuntuisemmaksi raskaus ja vauva sen myötä muuttuivat on ollut pelottavaa, alussa kun pystyin vain sulkemaan koko asian mielestäni ja keskittymään muuttokiireisiin ja Tiaraan. Menettämisen pelko vain kasvaa päivä päivältä ja rakkaus pientä masutyyppiä kohtaan on niin suurta ja vahvaa että sydäntä raastaa. 22 viikkoa on raskaudessa tärkeä merkkipaalu; tästä eteenpäin meidän lapsella on mahdollisuus selvitä vaikka synnytys käynnistyisikin. Mä olen nyt vihdoin antanut itselleni luvan rakastaa ja luvan nauttia, luvan olla onnellinen siitä mitä meille on annettu. Mitä tahansa voi aina tapahtua, mutta enemmän mua sattuisi jos en uskaltaisi elää täysillä niitä hetkiä jotka me ollaan saatu ja saadaan viettää yhdessä tulevaisuudessa. 

                 Tänään meillä oli aamulla neuvola ja saatiin jo kaikki Kelan lippulappuset täytettäviksi. Aika on mennyt ihan hurjan nopeasti, vastahan mä plussasin ja nyt on vain 18 viikkoa jäljellä. Kokemuksesta tiedän että vaikka odottavan aika tuntuu pitkältä niin oikeasti päivät ja viikot juoksevat eteenpäin vähintäänkin valon nopeudella ja pian iso masu on pelkkä muisto vain. Siksi mä aion ottaa näistä edessä olevista viikoista kaiken irti, paijailla masua sydämeni kyllyydestä, nauttia pikkutyypin ihanista liikkeistä ja kaiken hempeän ja vauvantuoksuisen hypistelystä. Aion aloittaa vuoden 2012 (EDIT 2013 olisko!! :D) positiivisen odottavalla mielellä! Tästä piti alunperin tulla tavallinen neuvolakuulumispostaus kun aikaisin aamulla aloitin kirjoittamaan, mutta tyypin liikkeitä tunnustellessani ja masua tuijotellessani äidinrakkaus otti vallan ja sai mut kirjoittamaan sen sijaan tämän.  Teki hyvää saada purkaa ajatuksia, jotka jo viikkoja ovat mua vaivanneet. Ehkä joku muukin äiti tunnistaa samoja pelkoja ja ajatuksia itsestään?

Me suunnataan tänään ystävien luo Espooseen juhlimaan uutta vuotta, äsken nautittiin herkullinen ateria yhdessä koko perheen kesken ja Tiaran mentyä nukkumaan me hipsitään Oton kanssa juhlimaan ja mun äiti jää tänne valvomaan neidin unta. Hirvittää lähteä ja jättää Tiara "hoitoon", ollut tässä taas niin monen kuukauden tauko missään käymisestä että tuntuu suorastaan ylitsepääsemättömän vaikealta ajatella ovesta ulos lähtemistä ilman pikkuneitiä, mutta ehkä mä onnistun! Huomenna mä tulen kertomaan sitten kaiken oleellisen mitä tarvitsee tietää But I'm a human not a sandwichin siirtymisestä Kideblogeihin ja 2.2. keskiviikkona sitten löydättekin kuulumisia jo uudesta osoitteesta! Mielettömän mahtavaa Uudenvuodenaattoa kaikille, pitäkää hauskaa ja olkaa varovaisia rakettien kanssa!