Kahdeksan kuukautta taskuraketin äitinä

Mä oon huomannut tässä kahdeksan kuukauden aikana, että mitä isommaksi Tiara kasvaa, sitä rennompi äiti mä olen. En missään vaiheessa oo kyllä pingottanut tai ollut turhan ylihuolehtivainen (ainakaan omasta mielestäni), mutta nykyään ei tarvitse niin usein käydä tarkistelemassa nukkuvaa vauvaa tai miettiä päivän uni- tai ruokamääriä. Tiarasta kyllä näkee että se voi hyvin ja kasvaa hyvin ja kyllähän se osaa itsekin ilmoittaa jos on nälkä tai väsyttää. Meillä on tietyt rytmit päivässä, mutta erilaiset rytmiä sekoittavat päiväaktiviteetit muskareista kahvilakäynteihin ja ravintolareissuihin eivät onneksi ainakaan tähän päivään mennessä ole aiheuttaneet mitään isoja muutoksia esim. seuraavien päivien rutiineihin. 

        Tiara on aika sopeutuvainen ja tottunut pienestä asti erilaisiin paikkoihin ja ihmisiin. Ruokailu onnistuu helposti vaikka keskellä bussia kun on Hipp - vauvajogurtti mukana (6kk alkaen annettava omenajogurtti on Tiaran lemppari!) ja maitokin menee tarvittaessa jo ihan huoneenlämpöisenä vaunuissa makoillen ja itse syöden. Tiara on ilonen ja avoin lapsi ja rakastaa olla ulkona höpöttelemässä ja tutkimassa ympärillä olevaa maailmaa. Vieraat ihmiset kiinnostavat, lapset tietysti erityisesti mutta kyllä Tiara juttelee melkeenpä kelle vain ainakin juuri siellä muskarissa ja usein bussissa/metrossa myös.  Musta on mieletöntä että Tiarasta on kasvanut juuri tuollainen itsevarma ja ihana ilopilleri ja tulee sellainen olo että oon mä ainakin jotain tehnyt oikein. Tuskin Tiara olisi noin iloinen ja eläväinen lapsi jos hän ei kokisi oloaa turvalliseksi kotona. 

             Mä oon huomannut että ainakin mulle helpoin tapa olla äiti on se että mä en murehdi mitään etukäteen. Mä suhtaudun iloisella ja positiivisella asenteella mahdollisesti tulossa oleviin haasteisiin (kuten esim. uhmaikä tai poskihampaiden puhkeaminen) enkä aio niistä ottaa stressiä. Neidille ilmestyi tänään suuhun hammas numero kaksi ja edelleenkään emme huomanneet mitään muutosta Tiaran käytöksessä, paitsi että Tiara on ollut ehkä normaalia väsyneempi kun tänään on nukuttu kolmet päikkäritkin. 

          Äitiys on ihana, upea, elämän läpi jatkuva matka ja äitinä oleminen on juuri tasan niin ihanaa ja upeaa kuin sen antaa olla. Ja mä oon aika varma siitä että kyllä vanhempien asenne vaikuttaa siihen millainen lapsesta kasvaa, en ainakaan voisi kuvitella että Tiarasta (tai meille joskus toivottavasti syntyvistä muista lapsista) kasvaisi mitään super tiukkiksia tai sitten vaihtoehtoisesti täysin holtittomia ihmisiä. Mutta kukapa sen tietää, nää on vain mun veikkauksia ja tällä rennolla asenteella niin minä kuin Ottokin aiotaan jatkaa edelleen.

                  Se rakkauden määrä jota tuota pientä kehittyvää vaahtosammutinta kohtaan voi tuntea on ihan mieletöntä. Ja joka päivä rakkaus jota omaa lasta kohtaan tuntee saa uusia ulottuvuuksia. Kuinka hienolta se tuntuu kun oma lapsi istuu sua vastapäätä, kumartuu kohti ja moiskauttaa maailman isoimman ja kuolaisimman pusun täysin oma-aloitteisesti! Ja miten ihanaa on makoilla sängyllä vierekkäin kirjaa lueskellen ja tuntea kuinka tuo pieni palleroinen rapsuttelee mun käsivartta ja hihittää välillä kirjalle. Mikään muu ei voi tuottaa niin järjetöntä rakkauskohtausta kuin se että kuulee oman lapsensa nauravan ja kiljuvan onnesta soikeana kun isi nuuskuttelee masua! Ne naurunkiljahdukset ja suloiset "hehehehe" -äänet antaa niin paljon voimaa ja iloa, että pelkästään niitä kuuntelemalla mä jaksaisin varmaan juosta maratonin, ihan oikeesti.

                Koskaan en oo tuntenut itseäni niin itsevarmaksi kuin nyt, äitinä. Se että sä tiedät kykeneväsi kasvattamaan omaa lasta ja täyttämään sen kaikki tarpeet on niin itsetuntoa hivelevää ettei tosikaan. Onhan vanhemmuus maailman suurin ja hienoin vastuu ja mä oon niin onnellinen että meille on suotu mahdollisuus siihen. Ja niinäkin hetkinä kun vanhemmat ihmiset paheksuvasti tuijottaa meidän nuorta perhettä kauppareissulla, mä tunnen suunnatonta ylpeyttä: me uskalletaan olla juuri sellaisia vanhempia kuin halutaan ja meidän lapsi voi loistavasti, sitä se pistävän katseen omaava mummokaan ei voi kieltää kun Tiara väläyttää sille ihanan korvasta korvaan -hymyn  vaunuista.  Raskausaikana ne paheksuvat katseet välillä loukkasi ja satutti, vaikka veikkaisinkin että suurin osa niistä jäi multa kokonaan huomaamatta kun elelin täysin omassa raskauspilvilinnassani. Mutta nykyisin ne katseet joita vielä joskus harvoin  osaksemme saadaan lähinnä huvittaa mua, ei kukaan voi oikeasti tietää millaista meidän elämä on vain sen perusteella että perheen isillä on kohti kattoa sojottava keesi ja äidillä minihame ja korkkarit. Me kannetaan itsemme ja lapsemme ylpeinä ja iloisina ja se on tärkeintä.

                  Mun ja Oton välinen rakkaus on  kasvanut ja kehittynyt myös ainakin mun mielestä tosi paljon vanhemmuuden myötä. Se että meillä on lapsi tuottaa ihan mieletöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ei tarvitse vaihtaa kuin sekunnin murto-osan kestävä vilkaisu niin tietää jo mitä toinen tarkoittaa. Vaikka meillä on yhteiseloa takana vasta vajaat puolitoista vuotta niin me ollaan kyllä silti koettu tässä ajassa niin paljon että tunnetaan toisemme läpikotaisin. Vanhemmuudella on mun mielestä ollut meidän suhteelle oikeastaan vain positiivisia vaikutuksia, vaikka toki kahdenkeskistä aikaa on vähemmän. Mutta silloin kun sitä aikaa on niin siitä osaa nauttia täysillä! Kaikkein eniten mä silti nautin meidän koko perheen yhteisistä köllöttelyhetkistä tai kävelyistä merenranrassa. 

                      On huikeaa huomata kuinka paljon noinkin pieni ihminen jo ymmärtää, niin monet sanat ja eleet on jo sellaisia että selkeästi neiti höristää korvia tai matkii perässä. On myös ihanaa kun tietää etukäteen miten Tiaran saa nauramaan tai hymyilemään tai mitä täytyy tehdä saadakseen taputuksia osakseen, ennen kun sai tyytyä vain arvuuttelemaan kuinka hymy ilmestyisi, taputuksista nyt puhumattakaan. Mä en voi sanoin kuvailla kuinka paljon odotan sitä että pääsen juttelemaan Tiaran kanssa oikeasti enkä vauvakielellä ja että se osaa kertoa sen omia mielipiteitä ja vaikka hassuja pikku tarinoita. Mä tunnen mun lapsen niin hyvin kuin vain voi tuntea, mutta silti mä haluan tutustua siihen joka päivä enemmän ja enemmän! Vauva-aika on ihanaa ja upeaa, mutta voi juku että olis siistiä käydä vaikka neljän lauseen mittainen keskustelu tuon ipanan kanssa! Tiedän että siihen menee vielä paljon aikaa että me voidaan käydä oikeita keskusteluja, eikä se haittaa ollenkaan. Mulle riittää se että näen Tiaran olevan hyvinvoiva ja onnellinen lapsi.

Tiara alle 2viikon iässä <3

Mä en tiedä oliko tässä koko tekstissä päätä tai häntää, tarkoituksena oli lähinnä dokumentoida edes pieni osa siitä miltä äitiys tuntuu kahdeksan kuukauden jälkeen. Ja upealtahan se tuntuu, kuten toivottavasti tuli tekstissäkin esille! Toivon myös että onnistuin välittämään edes osan siitä, kuinka järjettömän suuri ja ihana tunne äidinrakkaus on. Meillä on maailman ihanin tytär ja mä olen niin iloinen näistä kahdeksasta kuukaudesta jotka olen jo Tiaran kanssa saanut viettää ja toivon kovasti että mulla olis ainakin kahdeksan tuhatta miljardia tsiljoonaa yhtä ihanaa kuukautta vielä edessä. Toivon että saan kehittyä joka kuukausi paremmaksi äidiksi ja toivon että me saadaan kaikki elää terveinä ja onnellisina. 

Kertokaa ihmeessä omia kokemuksianne siitä miltä äitiys tuntuu, olisi ihana lukea!

PS: Käykää myös lukemassa aiempi postaus!